Emandit ovat hyvin pitkää ja jykevää kansaa. Heidän pituutensa vaihtelee 6'4” aina 7'3” asti. He näyttävät pääosin tarujen sankarihahmojen ilmentymiltä tummine hiuksineen, sinisine silmineen ja korkeine poskipäineen. Emandien pituudesta aiheutuu monenmoisia vaivoja kuten kasvukipuja ja selkävaivoja, mutta näistä ei puhuta ulkopuolisille. Huolimatta pitkästä elinkaarestaan (toisinaan jopa 150 vuotta), ei heidän ulkonäkönsä juuri muutu enää heidän täytettyään 40 ja tämän vuoksi heitä pidetään ikuisesti nuorina, kuten haltijoita.
Emandit ilmaantuivat tietoisuuteen ensimmäisinä ihmiskansoista. Kukaan ei tiedä tarkkaan mistä ja milloin he tulivat, mutta vanhoissa tarinoissa kerrotaan heidän tulleen itäisien vesien ylitse Kontondeen vuoden 1000ua vaiheilla laivoilla, jotka lensivät kuohuvien aaltojen yllä. Tämä tuskin pitää paikkaansa muilta osin, kuin ajoitukseltaan. Tämän jälkeen he levittäytyivät hiljalleen ympäri mannerta perustaen siirtokuntiaan yhä kauemmas ja kauemmas toisistaan. Osan siteet ja yhteydet muihin suurihmisiin katkesivat, eikä näiden siirtokuntien kohtaloa osata varmaksi sanoa, varmaa on vain, ettei niistä ole sen koommin kuultu.
Levittäytyessään emandit törmäsivät myös haltijoihin, jotka suhtautuivat heihin aluksi mielenkiinnolla, kuin outoihin eläimiin, mutta muutaman yhteenoton jälkeen alkoivat omalla niukalla tavallaan osoittamaan kunnioitusta. Lopulta pääosasta emandia ja haltijoita tuli ystäviä ja jopa veljiä aseissa ja tiedossa. Varhaisessa vaiheessa kuitenkin jo huomattiin, etteivät sekaliitot kannattaneet ja kaikki kavahtivat syntyneitä puolhaltijoita pahana virheenä ja luonnonoikkuna. Tästä jäivät osittain kivuliaat muistot molempien kansojen mieliin. Haltijat opettivat nuorelle kansalle paljon omastaan ja nimesivät heidät ”emandiksi” ”vahvaksi kansaksi”. Tässä vaiheessa omaksuivat emandit myös tavallisien haltijoiden käsityksen remmothista, oppivat pitäämään heitä murhanhimoisina, häikäilemättöminä ja raakalaismaisina hulluina, jotka väijyvät lapsia ja viattomia yön kätköissä.
Muiden ihmisten saapuessa Kontonden mantereelle olivat emandit jo urautuneet ja käyneet sisään päin lämpeäviksi, eivätkä tavalliset ihmiset ja emandi koskaan oikein päässeet eroon heitä erottavasta vierauden ja toiseuden tunteesta.
Emandien valtakunta sijaitsee pohjoisen lämpimillä ja kosteilla alueilla. He jakavat etelässä rajansa Draosian kanssa ja luonnollisen rajan vetää todella leveä ja vuolas Irruna-joki. Lännessä valtakunta ulottuu aina Irrunan latvavesille saakka ja idässä rajoittuu Helethin laajoihin metsiin. Rajasta ei ole ollut keisarikunnan kanssa kiistaa, sillä keisarikunta ei pidä mahdollisesta valloituksesta koituvaa riskinottoa kannattavana, eikä emandeja kiinnosta hyökkääminen minnekään.
Kansan kulttuuri on kokenut moninaisia muutoksia pitkän taipaleensa aikana. Alkuaikojen valistuneisuudesta siirtyi kulttuurin keskipiste ajanmyötä kuoleman välttämiseen ja lopulta nykyään vallitsevaan hedonistiseen haluun unohtaa katoavaisuus ja elämän loppuvuus. Pitkäikäisyydestä on muodostunut emandi-kulttuurin kirous, sillä kuolemasta haltijoiden tavoin vieraantuneina, mutta kuitenkin vanhenemaan tuomittuina, on pitkä ikä nakertanut heidän jaloja piirteitään yhä alemma ja alemma, heidän pyrkiessään unohtamaan kuoleman.
Kuolema itsessään on niin poissuljettu tabu, että sen ja pitkäikäisyyden yhteisvakutuksesta tavalliset ihmiset pitävät emandeja olentoina, jotka eivät kuole vanhuuteen.
Arkkitehtuuri edustaa mahtavuudellaan pullistelevaa ja ylenpalttista gotiikkaa. Arkkitehtuurin monimutkaisuus ja lukemattomat yksityiskohdat tekevät siitä liian sekavaa ja kaikkia rakennustaidonnäytteitä ei pystytäkään arvostamaan tämän vuoksi. Yllättävää kyllä katakombeja tai mausoleumeja ei rakenneta laisinkaan, sillä kuolleita pidetään epämiellyttävänä asiana, joka muistuttaa omasta kuolevaisuudesta. Kuolleet eivät myöskään onnistuneet löytämään ikuista elämää ja siten ovat epäonnistuneita, eivätkä muistomerkkien arvoisia.
Kaikki kyllin varalliset asuvat suorastaan pröystäillen ja vain köyhät asuvat isoissa yhteisöissä tahi suurperheissä. Sisustuksessa arvostavat emandit taidetta sen kaikissa muodoissa, vaikkeivät itse enää nykyään juurikaan taidetta tee. Heidän talojensa seiniltä löytyy usein kudelmia ja tauluja, lattioilta taidokkaasti kudottuja mattoja ja pöydiltä hienoja vaaseja ja pieniä veistoksia.
Emandien viittä maakuntaa hallitsee vanhimpienneuvosto, jolla kaikesta huolimatta ei ole nykyään juurikaan tekemistä iän kanssa. Neuvostossa on kuusi jäsentä, yksi jokaisesta maakunnasta (Irrunei, Helethnei, Eadnei, Raukonei, Nauadnei) ja puheenjohtaja, joka tulee aina neuvostoa isännöivästä Fäelundin vapaakaupungista. Puheenjohtajalla ei ole mitään päätäntävaltaa vapaakaupungin erillishallinnon toimissa, vaan hänen tehtävänsä on toimia neuvoston tuomarina ja erimielisyyksien sovittelijana.
Neuvoston jäsenyys on elinikäinen tai kestää siihen asti, kunnes jäsen päätyy luovuttamaan jäsenyytensä eteenpäin (toisinaan tähän on päädytty ankaran julkisen painostuksen edessä). Puheenjohtajalla on myös oikeus kaataa neuvosto kansan sitä erikseen vaatiessa.
Emandien varallisuus perustuu suurilta osin muinaisien esi-isien perittyihin rikkauksiin, eikä näitä rikkauksia ole juuri kukaan ollut kiinnostunut keräämään lisää. Yleisesti ottaen raha siis virtaa pois emandien käsistä, vaikka sitä vielä onkin yllin kyllin jäljellä. Tämä suuntaus ei ole jäänyt kaikilta huomaamatta ja jotkut yrittävätkin varoitella ja herätellä tuhlailevia tovereitaan, osaa liian myöhään. Vähemmän asutuilla seuduilla on tyhjentyneitä linnoja ja ränsistyneitä kartanoita, joiden ylläpitoon edellisillä omistajilla ei ollut varaa ja joita kukaan ei suostunut ostamaan. Näitä ”tontteja” ei kuitenkaan myydä tavallisille ihmisille, joiden ei suvaita asua emandien keskuudessa.
Talous tuottaa jokseenkin riittävästi ruokaa ylläpitääkseen valtion asukkaat, mutta muutoin hyvin monet, etenkin ylellisyystuotteet, tuodaan muilta mailta.
Armeija perustuu osittain palkkasotilaiden ja osittain aateliston ja näiden vasallien muodostamiin raskaan ratsuväen yksiköihin. Nämä perinteikkäät ratsuväen ritarit ovat varmasti paras raskas ratsuväki, mitä Fwyncorlaen päällään kantaa. Kansansa aamunkoitosta lähtien ovat suurihmiset ratsastaneet. Ratsut ovat tänäpäivänä pääosin korskeita ja kookkaita hevosia, lukuunottamatta muutamia tusinoita jäljellä olevia Illénwenejä ”suuria kissoja”, joilla emandit ratsastivat maailman ollessa nuorempi.
Yksittäiset toimivat perusyksiköt ovat tavallisesti viidenkymmenen ratsastajan kokoisia, mutta tämäkin on tätä nykyä hämärtynyt, kun sotia ei olla käyty ja käytännön harjoittelu puuttuu siten kokonaan.